Eilen aamusta meno oli melkoista mennessäni aamulla pysäkille. Koska toissapäivän ilta oli vesi- ja räntäsateinen ja kaikki lumi oli sulanut sohjoksi. Eilen pakasti hieman aamuksi ja se kaikki sohjo oli jäätynyt. Minä fiksuna aamulla oikein käärin farkkuni lahkeita hieman, ettei ne uisi lätäköissä ainakaan ihan heti alku matkasta. No ja vielä mitä! Heti ulko-oven jälkeen meinasi viskata nurin!!! Hetken kuluttua taas... Minä siinä steppailin huterin askelin, kylkeni olivat jo kipeänä niistä riuhtaisevista MELKEIN-KAATUMISISTA kun koitin tasapainoani pitää. Mutta pahin oli vasta edessä. Saavuin postilaatikolle ja siinä on ylämäki. Jaahas, kuinkas nyt pääsen tuonne mäenpäälle kun olen huomaamattani steppaillut itseni juuri pahimmalle kohtaa-tien keskelle! Kaljua jäätä joka puolella. Ja aina kun otti askeleen, se vietti taakse päin... Ärh! Taskulampun valokiila heilui aivan vallattomasti minun kävellessäni koska tien liukkuus koetteli minun tasapainoani, joka piti postilaatikolle saakka. Sitten se alkoi hitaasti kuin hidastettuna elokuvassa minua kääntämään 180 astetta ja takapuolen kautta seljälleni. Kuului *POKS!* - mikähän se tuokin ääni nyt sitten oli.... mietin. Ei se minun välilevynikään varmasti ollut koska minuun ei koske minnekään...reppuni pehmensi kaatumistani sopivasti. Kerrankin se oli oikealla korkeudella selässäni.

Pysäkille päästyäni huokaisin ja muistin jopa kääntää käärimäni lahkeet takaisin alas, sillä ainuttakaan lätäkköä ei matkalla ollutkaan. Olihan pakkasta -1.4 astetta. Päästessäni vihdoin itse linja-auton kyytiin, tunnustelin reppuni sisältä aavistustani siihen, mistä se poksahdus olisi kuulunut. Ja se osoittautui aivan oikeaksi! Kyllä, minun mandariinini joka oli evääksi mukana oli mennyt pikkaisen rikki. Sen kuori oli poksahtanut. Jospa se toimikin minun jonkinlaisena turvatyynynäni kellahtaessani seljälleni :) Hieman kauhun sekaisin tuntein olen nyt valmistautumassa pysäkille meno matkaan. Eilen olisi olleet luistimet tarpeen, paremmin niillä olisi päässyt kuin tavan kengillä! =)