Alkoi varsin epävarmoissa tunnelmissa minun osaltani harjoittelu.
Minun ohjaajani oli saanut hoitovapaata 3päivää ja olin kahden toisen nuoremman ohjaajan parissa ensimmäisen päivän.
Oli hieman alkuun sekava olo, että en tiedä mistään mitään.
Paineet kasvoivat kun sain kuulla, ettei näistä kahdesta ohjaajasta, jotka kanssani ko.koululla olivat, edes tienneet vielä, kuka kanssani tulisi paikanpäälle seuraavana päivänä. Epätietoisuuttani helpotti viimein kuulla, että "Olisi edesvastuutonta laittaa sinua opiskelijana yksin olemaan, joten senkin vuoksi tänne on saatava joku muu kaveriksesi."
Olin myös pallohukassa, kun alkuun piti keksiä jokin tutustumisleikki, jossa tulisi lasten nimet selville. Minulla löi aivan tyhjää! Saimme kuitenkin keksityksi siihen sellaisen leikin, jonka varjolla saimme käydyksi lasten nimet, vaikkakaan ne ei mieleeni jääneetkään kovin pysyvästi. (vielä.)
Muutama "erikoisempi" tapaus kyllä painui mieleeni, sillä he olivat erikoisia yksilöitä. En joutunut heitä kieltämään, mutta heissä oli jotakin mikä sai minut muistamaan heidän nimensä. Mielenkiintoista. Minulla on aina ollut huono nimimuisti ,jospa se vaikka paranisi, vaikka vaikea sitä on uskoakaan... Toivoa sopii!

Koska olin viikonlopun jäljiltä "kesäkamppeissa", ip-kerholta päästyäni, joutuessani kävelemään pysäkille, olin kuin uitettu koira. Vihmoi märkää lumen ja veden sekaista räntää. Minua palelsikin hieman, mutta ennätin käydä hyvin kaupalla joka sijaitsi ihan lähellä pysäkkiä. Näin minun ei tarvinnut enää perillä lähteä ruokakauppaan vaan sain mennä suoraan kotiini pohtimaan millaisen tietokilpailun järjestäisin lapsille seuraavalle päivälle.

Nyt alkaa olemaan simmut niin ristissä että parempi mennä maate ja jatkaa hommia aamulla ihan tolkuissaan ja pirteämpänäkin.... Zzzzz...